Rodustani sekä ensikosketukset emäntääni ja kotiini.

Tässä  tietoa rodustani Venäjänbolonka ry:n sivuilta:

Venäjänbolonka on seurakoirarotu, jonka juuret ulottuvat historiatiedon valossa Venäjälle 1950-luvun alkuun. Rotu sai alkunsa tarpeesta jalostaa bichon-rotuja pienempi sylikoira. Rodun nimi ”tsvetnaya bolonka”, tarkoittaa värillistä sylikoiraa. Venäjänbolonkat ovat luonteeltaan lempeitä sekä eloisia seurakoiria. Ne kiintyvät voimakkaasti omistajaansa, mutta ovat myös hyvin avoimia muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan.

Rodulla on helppohoitoinen turkki, joka vaatii omistajalta kuitenkin viikottaisia toimenpiteitä; pesu ja kampaus. Turkista ei irtoa karvaa. Rotu sopii kaikille, joilla on aikaa hoitaa koiran turkki ja olla koiransa seurassa. Monen eläkeläisen silmäterä, mutta myös perhekoirana yhtälailla. Sopii myös näyttelyistä kiinnostuneille.

Edellinen pitää kyllä hyvin paikkansa. Olen juuri tuollainen eli lempeä, eloisa, emännän silmäterä jne. Lisäksi minulla on erittäin hyvä ego ja luonnetta riittää. Painan 3,5 kg, joten minut voi ottaa mukaan lähes kaikkialle. 

Tässä ensimmäinen hajutunniste emännästä, kun olin 3-4 viikkoa vanha. Emäntä tuli minua silloin katsomaan ensimmäistä kertaa kasvattajan Outin luokse. Siellä oli paljon koiruleita. Oli emo ja kolme siskoa ja muita. Kyllä minä ensin vähän arastelin tapaamista, mutta sitten oli jo ihan kiva olla sylissä. Ja kyllä se emäntäkin oli ensin aika epävarma siitä, miten minua tulee käsitellä.

Noin kahdeksan viikon vanhana Outi sitten pakkasi minut ja paljon tavaraa autoonsa ja ajoi minut nykyiseen kotiini emännän luokse. Kyllä siinä pikkusydän lapätti aika paljon, kun emo ja siskot jäi taakse ja matka oli kohti tuntematonta.

Ikävä tietysti tuli, vaikka Outi toi mukana kaikkia hajuja emon luota. 

Tässä istun sitten ihmetellen kotini lattialla ja mietin aika synkkiä...

Onneksi sain kohta ruokaa ja sehän aina maistuu.

Olipa uuvuttava päivä. Illalla kyllä simahdin sitten uuteen sänkyyni ihan uupuneena (huomaattehan, että Barbara on siis sänky). Yhden kerran vähän ikkasin, mutta emäntä lohdutti ja sitten nukuinkin aamuun asti.

Siitä se sitten alkoi yhteiselämä emäntäni kanssa. Sisäsiistiksi piti heti opetella. Siinä sai emäntä taas hyvää liikuntaa. (Olen ottanut oikein tavoitteekseni pitää kaikin tavoin emäntä liikkeessä, sillä tuossa iässä täytyy erityisesti jo huolehtia kunnostaan.) Kahden tunnein välein piipahdettiin ulkona ja kyllä minä heti tajusin, että sinne niitä asioita piäisi tehdä. Emäntä laittoi myös kylpyhuoneeseen sellaisia alustoja, jonne sai myös asioida. No yöllä kyllä piti siellä alkuun käydä ja joskus osuin alustalle, mutta aina en viitsinyt olla niin tarkka. Muualle kotiin ei saanut asioita tehdä, mutta kyllä minä pari kertaa sitäkin kokeilin. Neljän kuukauden päästä olin lähes sisäsiisti ja tuolloin lähdimmekin jo mökille kesää viettämään, josta sitten myöhemmin lisää...