Ulkoilua ja sen seurauksia

Kolme kertaa päivässä emäntäni laittaa minulle valjaat ja kurailman sattuessa sadetakin päälle. Valjaat kyllä menettelee, mutta tuosta sadetakista en niin välitä. Mutta ei auta... No siis aamulla teemme vain sellaisen asialenkin, jotta saan pisut ja kakat tehtyä. Päivällä sitten reippailemme kunnolla vähintään tunnin lenkin ja sitten vielä illalla kunnon lenkki. Tässä emäntä saa taas hyvää liikuntaa, sillä olen reipas menijä. Lisään sitä emännän liikuntaa vielä sillä, että teen ainakin aamulenkillä vähintään kahdet kakat, jotta emäntä pääsee kumartumaan kaksi kertaa kerätessään niitä kukkoja muovipussiin. Muistakaahan koiruudet tämä.





Pimeällä emäntä laittaa valjaissani olevan valon päälle, jotta esimerkiksi pimeänä ajavat pyöräilijät näkisivät minut ajoissa.

On kyllä muuten sääli, että on niin monia emäntiä ja isäntiä, joiden selkä ei taivu koiruuksiensa kakkojen keräämiseen, vaan ne jätetään keskelle jalkakäytäviä tai muihin vastaaviin paikkoihin. Ei ole kivaa lapsille ei muillekaan ihmisolioille eikä myöskään muille koiruuksille. Täällä Jätkäsaaressa on tosi monia jäykkäselkäisiä, niin että esim. yhtenä päivänä emäntä nimitti Kap Hornin katua kakkakaduksi. Hyi..
Tällä jäykkäselkäisyydellä lisätään koiravihaajien määrää, jotka sitten laittavat koiruuksien tuhoksi lasinsiruja, myrkkyjä ym. ympäristöön. Tuohan on tietenkin raukkamaista, koska kakkakasat eivät ole koiruuksien vika vaan jäykkäselkäisten ajattelemattomien emäntien ja isäntien vika.




Päivälenkillä lenkkeilemme yleensä Ruoholahden kanavan varrella ja siellä on tosi kaunista niin kuin oheisesta kuvasta näkyy.











Aika usein reippailemme myös Kaivopuiston rantaan tai ajamme ratikalla tai metrollla katselemaan uusia maisemia.










Yhtenä päivänä menimme metrolla ensin Kalasatamaan ja sieltä uutta kävelysiltaa pitkin Mustikkamaalle. Sinne tuli Roopekin, joka on emännän ystävän koiruus. Roope on muuten Pipsan velipoika. Roope on kiva koiruus, vaikka emme ole päässeetkään tutustumaan oikein kunnolla. Emännät kyllä tapaavat elokuvien, teattereiden ym. merkeissä, mutta eivät ota meitä koiruuksia mukaan. Kyllä minäkin mielelläni kävisin kaikenlaisissa tapahtumissa, mutta emäntä sanoo ettei niihin koiruudet pääse. On se kumma. Onneksi terasseille pääsee, paitsi Kappelin.  Stockmannin kahviloihinkin pääsi ennen, mutta ei enää. Ehdotankin, että suurempiin kahviloihin ym. vastaaviin paikkoihin  laitettaisiin  nurkkauksia, joihon hyvin käyttäytyvät koratkin pääsisivät. Kaivopuistossa on onneksi Caruselli, jonne koiruudet ovat tervetulleita.

Pari päivää sitten ajelimme ratikalla katsomaan Espan ja Aleksin joulukatuja. Varsinkin Espa on tosi kaunis. Kuvassa näkyy kuusi ja porot, jotka valaisevat ihan Espna keskellä.

Joskus tuntuu siltä, että emäntä ei osaa minua kunnolla taluttaa ja tällöin minun täytyy ottaa itse kiinni hihnasta ja taluttaa meitä eteenpäin.

Ovat kurjia nuo kurakelit. Nimittäin kun tulemme kävelyltä, emäntä tarttuu valjaista kiinni ja nostaa minut lavuaariin suihkuttamista varten. On se vähän nöyryyttävää. Tassut pestään joka ulkoilun jälkeen, sillä emännän mukaan täällä on niin pölyistä. Kaiken lisäksi minut shampoo- pestään kerran viikossa ja sitten vielä joutuu kestämään sen, että turkki kuivataan selliasella kovaa ääntä pitävällä puhurilla.

Ja sitten on vielä nuo joka aamuiset hoitotoimenpiteet, jotka koiruuden täytyy kestää. Emäntä nostaa minut hoitoalustalle ja kampaa turkin joka paikasta. Lisäksi emäntä tutkii korvat, hampaat ja ties mitä. Kampaaminen on kyllä aika mukavaa, mutta ei sitäkään pidä emännälle liian helpoksi tehdä - täytyy siinä vähän pyöriä ja pelehtiä. Muista hommista en niinkään pidä. Kynsien leikkuussa emäntä on jo luovuttanut. Vie minut tarvittaessa Dogroomiin, jossa kivat tytöt sitten leikkaa kynteni ja siellä ei rimpuilu auta.




Tästäpä tulikin pitkä juttu. Seuraavasta jutusta en tiedä sanoa. Olen kaikesta kiireestä ja muusta aavistanut, että olemme emännän kanssa lähdössä pitkäksi aikaa jonnekin lämpimään pois tästä Helsingin pimeästä ja sateisesta talvesta. Minulla on kuulemma edessä pitkä lentomatka sellaisessa kuljetuslaukussa, hirvittää jo etukäteen.
Jatkan juttuja sitten sieltä jostakin joskus, jos emäntä saa tekniikan toimimaan. iPadilla ei ole kuulemma kovin helppo tätä blogia kirjoittaa.

Mökillä haukkukoulussa - ja mitä siitä seuras

Olin noin neljän kuukauden ikäinen, kun lähdettiin mökille Rovaniemelle, siis aika kaus. Junalla mentiin ja se oli aikamoista rynkytystä. Emäntä oli varannut meille oman hytin ja nukuin kyllä koko yön emännän vieressä, niin paljon pelotti. No kaiken kaikkiaan yö meni ihan OK ja perillä oli Pipsa koiruus minua vastassa, Pipsa on emännän siskon koiruus ja saa viettää yleensä koko kesän mökillä, oikein kateeksi käy. Kyllä mökkielämä sopi minullekin hyvin. Sain kerrankin olla ilman valjaita vapaana pihalla,

jossa saattoi kaivaa kuoppia








tai tappaa käärmeitä (tiedoksi käärmeitä pelkääville, ettei se ollut oikea käärme).

Oli kyllä kurjaa, kun Pipsa  joutui olemaan kiinni juoksunarussa, Pipsa kun karkasi heti tilaisuuden tullen naapuriin tervehtimään koiruuksia ja tekemään muuta luvatonta. Ei saanut Pipsa emännältään esim. kehuja, kun kävi naapurissa kierimässä hevosen lannassa oikein sydämensä halusta. Nuo ihmisoliot ei sitten ollenkaan ymmärrä meitä koiruuksia.

Mökillä oli myös kiva nukkua peiton alla, kun emännän nukkumamökissä ei ole lämmitystä ja kesä huomioon ottaen mökissä saattoi olla kivan viileää.

Mökillä oli kyllä mahtavaa ja kaunista. Tässä saunarakennusta ja järveä. Pitkä matkahan sinne mökille oli, mutta  kyllä sinne kannatti matkustaa. Kelitkin on emännän mukaan olleet monena kesänä siellä paremmat kuin Helsingissä.

Parasta mökillä oli kuitenkin Pipsa ja kaikki Pipsan kaverit sekä  Pipsan haukkukoulu. Pipsa osaa nimittäin vahtimisen taidon ja se vahtiminenhan ilmaistaan haukkumalla niin kuin me kaikki koiruudet tiedämme. Tosin minä olin vielä niin nuori etten vahtimista vielä osannut mökille mentäessä, mutta kyllä minä opin. Kaikkea, mikä vähänkin uhkasi mökin pihapiiriä oli se sitten mökillä vierailevat ihmisoliot, muut koiruudet, porot, kissat tai mikä ikinä liikkuikin ja minkä vain koiruudet saattoivat havaita, piti haukkua. Lisäksi piti seurustella lähistöllä asuvien koiruuksien kanssa ja mitenkäs se muuten tehtäisiin kuin haukkumalla. Haukkuminenhan on koiruuksien kieli ja sitä ei ainakaan emäntä tunnu ymmärtävän.


Pipsa vahtii myös televisiota ja on kehittynyt siinäkin niin taitavaksi, että havaitsee kuvaruudussa vilahtavan minkä eläimen tahansa tai mihin tahansa eläimeen liittyvän oli se sitten koiruus, leijona tai hevosen hännän jouhi tai hiiren häntä. Välillä Pipsan emäntä kyllä väsyi vahtimiseen ja Pipsaa komennettiin olemaan haukkumatta - vaihtelevalla menestyksellä. Yritin kyllä auttaa Pipsaa parhaan kykyni mukaan, mutta emäntä sekaantui lähes aina asiaan.

No ihana mökkielämäkin loppui aikanaan ja palattiin kotiin. Ja tämä siitä sitten seuras. Emäntä alkoi erityisen paljon komentaa haukkumisesta, sitä ei olisi saanut enää tehdä. Apua, miten minä sitten ilmaisisin itseäni. En olisi saanut enää komentaa emäntää enkä vieraita haukkumalla enkä haukkua, kun vieraita tulee jne. Mitä koiranelämää se olisi. Tässä asiassa en kyllä oikein uskonut emäntää ja monesti löysinkin itseni kylppäristä kuulemma opettelemassa tapoja. Kaikki meni hyvin eli haukuin aina silloin tällöin kun pidin sitä tarpeellisena, en kylläkään  kovin usein, aina siihen asti kunnes tapasimme taas kerran kaverini Manu-koiruuden ja Manun emännän ja isännän. Ja nuo mokomat, ei siis tietenkään Manu, menivät kertomaan emännälle keinon, jolla haukkumisen saisi loppumaan- Manulla oli jo kokemuksia. Yksinkertainen konsti, laitetaan tölkkiin muutama iso ruuvi tai vastaava  ja suljetaan teipillä. Sitten kun koiruus haukkuu niin ravistetaan tölkkiä. Naureskelin hieman ja ajattelin, että kaikenlaista nuo ihmisoliot yrittävätkin. Mutta totuus oli aika karvas. Kun emäntä ensimmäistä kertaa ravisteli tuota rakentamaansa tölkkihökötystä, niin kuulohan siinä meinasi mennä. Meteli oli niin kamala, että ei kyllä tehnyt enää mieli haukkua. Nyt emäntä pitää tuota tölkkirakennelmaansa aina saatavilla ja jos yritän haukkua

niin korvissa tuntuu. Tässä asiassa piti siis ainakin toistaiseksi luovuttaa taistelu emännän hyväksi enkä siis viitsi enää haukkua kotona kuin nimeksi joskus pari haukahdusta. Odotan kyllä taas ensi kesää ja Pipsan seuraa...

Kuvassa olemme Manun kanssa koirapuistossa.

Rodustani sekä ensikosketukset emäntääni ja kotiini.

Tässä  tietoa rodustani Venäjänbolonka ry:n sivuilta:

Venäjänbolonka on seurakoirarotu, jonka juuret ulottuvat historiatiedon valossa Venäjälle 1950-luvun alkuun. Rotu sai alkunsa tarpeesta jalostaa bichon-rotuja pienempi sylikoira. Rodun nimi ”tsvetnaya bolonka”, tarkoittaa värillistä sylikoiraa. Venäjänbolonkat ovat luonteeltaan lempeitä sekä eloisia seurakoiria. Ne kiintyvät voimakkaasti omistajaansa, mutta ovat myös hyvin avoimia muita ihmisiä ja eläimiä kohtaan.

Rodulla on helppohoitoinen turkki, joka vaatii omistajalta kuitenkin viikottaisia toimenpiteitä; pesu ja kampaus. Turkista ei irtoa karvaa. Rotu sopii kaikille, joilla on aikaa hoitaa koiran turkki ja olla koiransa seurassa. Monen eläkeläisen silmäterä, mutta myös perhekoirana yhtälailla. Sopii myös näyttelyistä kiinnostuneille.

Edellinen pitää kyllä hyvin paikkansa. Olen juuri tuollainen eli lempeä, eloisa, emännän silmäterä jne. Lisäksi minulla on erittäin hyvä ego ja luonnetta riittää. Painan 3,5 kg, joten minut voi ottaa mukaan lähes kaikkialle. 

Tässä ensimmäinen hajutunniste emännästä, kun olin 3-4 viikkoa vanha. Emäntä tuli minua silloin katsomaan ensimmäistä kertaa kasvattajan Outin luokse. Siellä oli paljon koiruleita. Oli emo ja kolme siskoa ja muita. Kyllä minä ensin vähän arastelin tapaamista, mutta sitten oli jo ihan kiva olla sylissä. Ja kyllä se emäntäkin oli ensin aika epävarma siitä, miten minua tulee käsitellä.

Noin kahdeksan viikon vanhana Outi sitten pakkasi minut ja paljon tavaraa autoonsa ja ajoi minut nykyiseen kotiini emännän luokse. Kyllä siinä pikkusydän lapätti aika paljon, kun emo ja siskot jäi taakse ja matka oli kohti tuntematonta.

Ikävä tietysti tuli, vaikka Outi toi mukana kaikkia hajuja emon luota. 

Tässä istun sitten ihmetellen kotini lattialla ja mietin aika synkkiä...

Onneksi sain kohta ruokaa ja sehän aina maistuu.

Olipa uuvuttava päivä. Illalla kyllä simahdin sitten uuteen sänkyyni ihan uupuneena (huomaattehan, että Barbara on siis sänky). Yhden kerran vähän ikkasin, mutta emäntä lohdutti ja sitten nukuinkin aamuun asti.

Siitä se sitten alkoi yhteiselämä emäntäni kanssa. Sisäsiistiksi piti heti opetella. Siinä sai emäntä taas hyvää liikuntaa. (Olen ottanut oikein tavoitteekseni pitää kaikin tavoin emäntä liikkeessä, sillä tuossa iässä täytyy erityisesti jo huolehtia kunnostaan.) Kahden tunnein välein piipahdettiin ulkona ja kyllä minä heti tajusin, että sinne niitä asioita piäisi tehdä. Emäntä laittoi myös kylpyhuoneeseen sellaisia alustoja, jonne sai myös asioida. No yöllä kyllä piti siellä alkuun käydä ja joskus osuin alustalle, mutta aina en viitsinyt olla niin tarkka. Muualle kotiin ei saanut asioita tehdä, mutta kyllä minä pari kertaa sitäkin kokeilin. Neljän kuukauden päästä olin lähes sisäsiisti ja tuolloin lähdimmekin jo mökille kesää viettämään, josta sitten myöhemmin lisää...

Tavallista arkipäivää

Tänään on ollut edellisiin draamoihin verrattuna varsin leppoisa päivä. Herättelin emännän noin seitsemän aikaan, kun piti päästä ulos. Ensin autoin emäntää pukeutumaan kuten tavallista. Esimerkiksi sukat menee paremmin ja suorempana  jalkaan, jos minä pidän teräosasta lujasti kiinni. Samoin on houssujen laita, eihän niihin menisi jalkakaan, jos en avustaisi lahkeitten kanssa. No aamuisin käymme yleensä lyhyemmän lenkin, kun on niin pimeääkin ja aamun askareet odottavat kotona. On se niin harmi, kun se kaunis lumi sulas pois ja nyt on niin kuraista, että sadetakkia tarvitaan. Aamiaiseksi söin taas broilerin kurkkua ja jauhenlihaa, johon emäntä sekoittaa vähän öljyä, kun iho pakkaa muuten kuivumaan. Tämän jälkeen leikin omia leikkejäni, jota en tehnyt oikeastaan ollenkaan silloin kun oli vain tytöt mielessä.

Leluni ovat yleensä aamuisin Grand Hotellissani, mutta päivän mittaan kuljettelen niite kyllä matolle, jotta emännällä olisi taas illalla liikuntaa- autan kyllä emäntää lelujen järjestelyssä.

Välillä käyn emännän sylissä hellittävänä tai katselen ulos ikkunasta. Emäntä tilasi minulle tuon valkoisen pallin, jotta yllän ikkunaan ja voin tarkkailla muiden koiruuksien elämää. Täällä Jätkäsaaressa on tosi paljon eri kokoisia ja näköisiä koiruuksia. Monta hyvää kaveria.

Mutta kaikista mieluiten leikin pallolla. Eli emäntä heittää ja minä haen. Siihen saa kulumaan paljon aikaa. Ja jos vähänkin huomaan, että emäntä istuu telkkarituoliinsa, niin pallo on heti esillä. Ei sitä niin vain laiskana TV:n edessä istuta.

Alkuesittelyä

Hei olen Boris, venäjän bolonka. Synnyin viime helmikuussa 2016 Katarinan ja Callen jälkeläisenä Abendito's Kennelissä. Enkös olekin bellissimo, se on myös toinen nimeni? Muuten Callea en ole kyllä koskaan nähnyt. Lähti kai omille teilleen temput tehtyään– niinhän kai tapahtuu ihmispiireissäkin joskus. 

Tässä blogissa kirjoittelen ajatuksia ja mietteitä koiruudesta, emännyydestä ja muuhun siihen liittyvästä. Toistaiseksi kirjoittelen tätä blogia vaihtelevalla menestyksellä, kun en oikein vielä osaa, kuvatkin menee  miten sattuu, mutta ehkä aika ja kokemus opettaa.

05112016                                                                  On tässä pienen elämäni aikana herännyt monta kysymystä erityisesti emännän toimista. Tämäkö on esimerkiksi koiran elämää. Viedään pallit pois ja laitetaan kaikenlaisia hökötyksiä päähän niin ettei pääse haavaa edes nuolemaan ja repimään. Kaiken lisäksi haavaan on tullut kai jokin tulehdus, kun emäntä eilen kipitti ostamaan antibioottia ja nyt sitten työntää niitä tabletteja väkipakolla suuhun. Teen kyllä kaikkeni, että pääsen sylkemään ne ulos. Toistaiseksi emäntä on voittanut matsin, mutta taistelu jatkuu… Yrittää se emäntä myös suihkutella ja desinfioida haavaa, mutta siinäkin pidän huolen, että se ei kovin helposti onnistu. Olen myös päättänyt, että emäntä saa toistaiseksi melkein syöttää ja juottaa minut sekä muutenkin helliä kaikin tavoin, kun on kaiken tämän aiheuttanut. Emäntä luulee, etten voi tämän häkkyrän kanssa syödä, mutta kyllä se onnistuu, jos haluan. Tänäänkin söin emännän huomaamatta broilerin kurkunpalan- oli namia. Muuten vain lepäilen ja hoidatan itseäni, kun on se haavakin kipeä eikä huvita oikein kävellä pitkiä matkoja. Asiat käyn kyllä toimittamassa ulos- olenhan ollut sisäsiisti jo neljäkuukautisesta asti. Ja jotkut tavat täytyy sentään säilyttää emännän toimista huolimatta. Voin joskus kertoilla lisää...

    07112016

Niin miksi pallit ylipäänsä poistettiin. No olin vasta kuusi kuukautta vanha, kun huomasin, että tytöt on olemassa. Siitäkös alkoi varsinainen hännän heilutus, ruokahalu katosi ja koko ajan olisi vain pitänyt juosta ulkona tyttöhajujen perässä. Hajujahan Jätkäsaaressa riittää, täällä on  tyttöjä aikamoinen määrä ja se on hyvä sillä silloin aina jollakin on samanlainen juoksuhalu kuin minullakin. Emäntä vain tahtoi polttaa päreensä tällaisessa elämänmenossa ja huolessa, kun ei ruoka maistunut, mutta saihan liikuntaa, kun juoksimme ulkona pitkiä lenkkejä noin 5 km/h vauhdilla. Aloin kyllä myös uhota muutamalle valikoidulle uroksellekin ja kerran sain kunnolla turpaanikin niin että silmän alle tuli haava, joskin silloin en aloittanut mitään. Olen kyllä tosi kiltti koiruus, mutta on muutama koira, joiden kanssa ei vain natsaa ja niille kyllä nostan rähinän. Emäntä sanookin, että minulla on kyllä ego kohdallaan näin pieneksi koiraksi. Kerrankin vikittelin koiratarhassa yhtä narttua, joka oli varmaan kuusi kertaa isompi kuin minä, kun siihen tuli toinen saman kokoinen narttu. No enhän sentään kahta voinut hoidella, joten ajoin rähisten ja hampaat irvissä toisen pois. Yritti se vielä kaksi kertaa tulla siihen, mutta sitten emäntä  keskeytti rähinäni nostamalla minut valjaista ilmaan ja viemällä pois. Olisin kyllä itse jatkanut.. No siis tämän vilkkaan elämän takia ja viestiteltyään kasvattajani kanssa emäntä päätti, että pallit pois, jotta saadaan elämä rauhoittumaan. Ja oli siihen toinenkin syy. Olemme lähdössä talviajaksi lämpimämpään maahan ja ehkä siellä on sitten helpompaa. Saas nähdä miten käy. Toipuminen on nyt kuitenkin hyvässä vauhdissa. Mutta kyllä minua koko asia sen verran harmittaa, että losotin emännän sängylle eilen illalla niin, että lakanat ja untuvapeitto kastuivat. Olisi kyllä saanut jäädä tekemättä, niin olisin välttänyt sen metelin, mikä siitä syntyi ja todennäköisesti sain porttikiellon sänkyyn. Olin kyllä aika nolona ja pahoillani varsinkin kun olin juuri kehunut sisäsiisteyttäni. Mutta tehty mikä tehty  ja sainhan olla taas mukana pesemässä pyykkiä (untuvatäkkiä ja lakanoita). Siinä hommassa onnistun aina sieppaamaan pesupallon ja emäntä saa taas liikuntaa yrittäessään ottaa sitä pois. 

     16112016

Ei tullut tänäkään aamuna pisteitä, kun pissahätä yllätti 04.47 ja piti herättää emäntä. Uloshan sitä oli mentävä. Emäntä kiskoi puoliunessa housuja jalkaan ja takkia päälle, ei muuten ehtinyt meikata. Juuri ehdittiin…Emäntä mutisi mennessämme, että tänä iltana et sitten juo niin paljon. No minkä sille tekee, jos jano on. Muuten olen päässyt siitä muovihäkkyrästä eroon ja kaikki tuntuu olevan OK. Ruokahalukin on palannut ja olen alkanut taas viihtyä yksinkin lelujeni kanssa enkä jostain syystä pyri enää koko aikaa ulos. Tuo Lempibarbarakin on jäänyt vähemmälle, pitäisiköhän sitä alkaa pitää sänkynä. Siihen se kuulemma on alunpitäen tarkoitettu.

Eikä se päivä tähän päättynyt. 11.20 lähdettiin ratikkakyydillä Stockmanin Dogroomiin, Tosin en sitä lähtiessä tiennyt. Arvelin vain, että mennään taas ratikalla jonnekin lenkkeilemään. Ja ajatelkaa minulle oli varattu aika sinne Dogroomiin turkin leikkausta, manikyyriä ja ties mitä varten. Ei riittänyt, että vietiin pallit, nyt vietiin turkkikin. Sekin oli kuulemma kasvattajan kanssa puhuttu, Olisi mukamas sitten helpompaa siellä etelässä. Apua en näytä enää ollenkaan itseltäni, minne kaikki tumma karva hävis, olen blondi. Ja varmaan tulee vilu ulkona. Nyt kyllä nukun lopun päivää, oli se sen verran rankka reissu.